perjantai 5. joulukuuta 2014

Leaving hearts underground.

Haluaisin
huutaa raivota
kirota
tuhota
paiskoa tavaroita

Vaipua epätoivoon 
näyttää kansainvälistä käsimerkkiä
ja olla välittämättä

Ja silti
näyttää kaikille että hei mä oon tässä


torstai 2. lokakuuta 2014

So happy I could die.

 photo 25_zpsac04c8cd.jpg
Syksy on inspiroitumisen, luovuuden ja uusien ideoiden aikaa. Ainakin minulle itselleni. Lisäksi tämä syksy oli uuden ajan alku, paljon odotuksia ja vaatimuksia. Päällimmäisenä oli vaativa taistelu ylioppilaskirjoitusten ja koulun suhteen. Koulun suhteen mä olen aloittanut itseni henkisen ruoskimisen, mä menen kouluun ja käyn sen kunnialla loppuun. Alku on sujunut tosi hyvin, mä en saata uskoa, kuinka helppoa herääminen on nykyään. Se päänsisäinen pieni piru, joka parin vuoden ajan on houkutellut mut jäämään sänkyyn, on nyt poissa. Sen sijasta on pieni ruoskalla varustettu ääni pään sisällä, joka pakottaa aamuisin nousemaan ylös. Ette voi uskoa, miten mahtava tunne tämä on. Yksinkertainen asia, mutta se tuntuu mahtavalta.
 photo ff_zpsb4bf448d.jpg
Syksy myös puhdistanut ilmaa, mä voin paremmin kuin vuosiin. Mä pystyn rehellisesti sanoa olevani onnellinen, ilman mitään taka-ajatuksia. Parasta tässä on se, että mä tiedän tämän olevan pysyvää ja ja kuinka mä olen saavuttanut paljon. Mä en ikinä uskonut kenenkään voivan auttaa, mutta onnekseni olin väärässä. Elämässä menee tällä hetkellä todella hyvin ja muutkin ovat varmasti sen mussa huomanneet, mä voin niin hyvin. Mulla on enemmän hyviä päiviä, kuin huonoja. Mä myös pidän peilikuvastani, ainakin suurimpana osana viikosta. Yksi tavoite tässä on vielä edessä, mutta se saa toteutua ajan kanssa. Mulla on nyt niin hyvä mieli, etten halua riskeerata mitään.

 Lisäksi mä näen taas asioissa enemmän hyviä puolia, keskityn positiivisiin asioihin huonojen sijasta. Mä koen myös olevani iloisempi useammin, pienetkin asiat jaksaa tehdä iloiseksi, esimerkiksi tuo maailman söpöin ja ihanin skumppapullo. Kun löysin sen, oli siitä yhtä innoissani kuin lapsi jouluna. Hassua miten lasinen pullo, ei niinkään sen sisältö, saa jonkun näin iloiseksi.
 photo 21k_zps84f95d75.jpg
Mutenkin koko syksy on ollut täynnä iloisia asioita ja tapahtumia. Iloiseksi mut esimerkiksi teki Peritan visiitti Tampereella, voi että kuinka ikävä mulla on ollut! Toivottavasti saadaan nauttia tämän tyttösen visiiteistä useammin, kuin kerran vuodessa, pikku vinkinä jos tätä luet! 
 photo 24_zpsf1678c24.jpg
Löysin myös rahoilleni hyvää vastinetta. Löysin maailman parhaan kirpparin ja tein uskomattomia löytöjä! Outo kiintymykseni vanhoihin peltipurkkeihin on ollut joidenkin tiedossa jo jonkin aikaa ja nämä aarteet löysin tosi halvalla! Lisäksi löysin vanhan, ruusukuvioisen kahviastiaston kuudella eurolla! Niin, mä olen myös kiintynyt vanhoihin ja kaunisiin posliiniastioihin. Mitä enemmän kukkasia ja ruusja, sen parempi. Nyt mulla on jo mukava määrä erilaisia kuppeja ja astioita, esimerkiksi rakkaalta edesmenneen isomummuni kaapeista sain itselleni ihanat kukkakuvioisen kahviastiaston. Juuri ne, mitä mä olen koko lapsuuteni ihaillut isomummun kaapissa, toivoen että mullakin on jonain päivänä samanlaiset. 

Lisäksi, kävin vihdoin tatuoijan luona Precious Tattoossa ja nyt mun oikeaa kättäni koristaa muistutus iskästä. Nyt mulla on siis molemmat vanhemmat ohjaamassa kirjaimellisesti mun elämänvalintojani, äiti vasemmassa kädessä ja iskä oikeassa. Niinhän se menee, että siinä on kaksi sellaista henkilöä, joita ilman mä en olisi tässä ja tällaisena ihmisenä kuin olen. Elämänarvot olen oppinut heiltä ja haluan heidän olevan mukana aina ja iankaikkisesti, vaikka täysi-ikäinen olenkin. Lapsi tarvitsee vanhempiaan aina, tätä mieltä mä olen. Nyt mulla on molemmat turvaamassa tulevaa mun elämääni.
 photo 23_zps5500240e.jpg
Kuten aiemmin jo sanoin, peilikuva miellyttää mua nykyään harvinaisen usein, mä voin sanoa olevani kaunis. Tosin sanon sen vielä todella hennolla ja aralla äänellä, ihan varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkin sanon sen ääneen. Iso muutos pienessä ihmisessä. Mulla on nätit ja sievät kasvot, persoonallisuuteeni heijastuu tyylistäni ja siitä, miten tuon itseni esille. Mä puen ne vaatteet ylleni mistä pidän, mä meikkaan silmäni näin, koska pidän siitä miltä ne näyttävät. Pidän tummasta huulipunasta. Olen oppinut olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat. Okei, en ehkä ihan vielä kokonaan, mutta pikkuhiljaa. Mä alan luottaa itseeni ja siihen, että ehkä musta vielä onkin johonkin. Ehkä mä en näytäkään harakalta, lihavalta, typerältä. Ehkä kukaan ei vihaakaan mua heti ensisilmäyksellä, ehkä mäkin voisin näyttää haluvani tutustua uusiin ihmisiin enkä tuomitsisi heti. Mä olen mukava ihminen ja monet pitää minusta, mä olen oikeasti rohkea.

Nämä asiat mun on ollut tosi hankala sisäistää ja oppia, ei itsestään voi alkaa pitämään heti, se ei tapahdu nappia painamalla. Olisikin niin helppoa. Se vie aikaa, voimia ja kyyneleitä sekä hieman kirosanoja. Ja vielä lisää aikaa. Mutta pikkuhiljaa jokainen voi oppia pitämään itsestään. Se helpottaa huomattavasti asioita tässä maailmassa. Itseään pitää ensin oppia rakastamaan, ennen kuin voi rakastaa ketään muuta. 
 photo 22_zps7197eb90.jpg
Nyt pienen avautumisen, heittelehtivän tekstin ja terapeuttisen ajatustenpurun jälkeen on hyvä jatkaa syksyä eteenpäin hyvällä mielellä. Kunhan vaan muistaa pysyä rohkeana. Toivottavasti kaikilla teilläkin syksy on alkanut yhtä hyvin, kuin mulla!

Lately I've been thinking of these crazy summer days.

Tänään on jo lokakuun toinen päivä ja syksy inspiroi mua päivä päivältä enemmän. Alkusyksyn kiireet ja ylioppilaskirjoitukset rajoittivat elämää huomattavasti ja siksi täälläkin on ollut hiljaista. Syksy on kuitenkin uusien tuulien aikaa ja odotan innolla vuoden kulumista. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi kesään.
 photo Blogi_zpscc1adaf5.jpg
Kesällä me vietettiin ennätysmäärä aikaa mökillä, jopa ihan kahdestaan. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen mökille ja mummolassa oleminen ei tehnyt oloa niin haikeaksi, kuin ennen. Aika parantaa haavat, niinhän se menee. Tuolla mä olen kuitenkin viettänyt jokaisen lapsuuteni kesän ja vanhoista ajoista ei ole niin helppoa päästää irti. Maailma kuitenkin muuttuu ja se on pakko hyväksyä. Totta kai menneisyyden haamut aina tupsahtavat mieleen kummittelemaan, mutta niihin pitää oppia suhtautumaan oikein. Mä opin olemaan kiittollinen niistä. 
 photo Blogi1gg_zpsdb2d7528.jpg
Mökille päästiin myös pakoon kaupungin kuumuutta, mökillä kun saa nukkua viileiden hirsiseinien sisällä ja pulahtaa uimaan, jos siltä tuntuu. Grillattiin, saunottiin, soudeltiin, uitiin ja retkeiltiin, eli kaikkea mitä mökillä kuuluukin tehdä. Mökillä oli kertakaikkiaan ihanaa. En tiedä mitään rentouttavampaa, kuin juoda aamukahvia oman mökin rappusilla ja katsella auringon nousua. Myös aamukahvit laiturilla kuuluu mun ehdottomiin suosikkitapoihin aloittaa aamu. 
 photo Blogi2h_zps660a460a.jpg
Kesään kuului myös totta kai kotona olemista ja mikäli ei päästy maaseudulle kuumuutta pakoon, niin paras ratkaisu oli suunnata kartanon puutarhaan, järven äärelle puiden varjoon juomaan kylmää siideriä ja maikoilemaan viileälle nurmelle. Ja totta kai ihastelemaan puutarhan ruusuja.

Kesään kuului myös sukulaisten tapaamista ja yksi kesän kohokohdista oli ehdottomasti mun serkun syntymä ja ristiäiset. Suku on mulle todella tärkeä asia ja nautin suunnattomasti serkkujen näkemisestä ja siitä, että sain uuden serkun lisää. Toisaalta tosi surullista ajatella, että minulla ja tuolla uudella serkullani on melkein kaksikymmentä vuotta ikäeroa. Siitä huolimatta en halua sen estävän mitään, haluan liittyä tämän uuden tulokkaan elämään ja olla se kiva, vanha serkku. On vaan niin mahtava ajatus, että pääsen seuraamaan jonkun elämää aivan alusta asti.
 
 photo Blogi3s_zps11475382.jpg
Kesään kuului myös totta kai terassilla istuminen. Viime kesän terdeily jäi vähemmälle, joten tänä vuonna vinguin jatkuvasti terassille. Etenkin alkukesä oli mahtavaa, kun päästiin istuskelemaan pienellä porukalla uudelle terassilaivalle. Kyllä siinä kelpasi katsella auringon laskua Tampereen parhaimmilla paikoilla.

Ja koska synttäritkin osuivat keskellä kesää, niin siitähän luonnollisesti seurasi muutama skumppapullo. Synttäreitä juhlistin tylsästi leipomalla ja kahvittelemalla molempien vanhempien kanssa, illalla sitten korkkasin yhden skumppapulloista ja istuskelin parvekkeella.

 photo Blogi5i_zpsf85aceb8.jpg
Kesän ehdottomin kohokohta oli kuitenkin yhteenmuutto. Pitkien pohdintojen ja Kelan kanssa tappelemisen jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että meidän on parempi pysyä vielä vuosi täällä ja etsiä vasta sitten se ensimmäinen ja yhteinen vuokra-asunto. Sakusta tuli siis äidin vuokralainen ja näin me päästiin nyt vihdoin viimein julistamaan, että me oikeasti asutaan yhdessä. Mitä nyt toinen on epävirallisesti jo yli vuoden asustellut täällä, nyt se on vihdoin virallista! Nyt siis ollaan onnellisesti avoliitossa ja tämän myötä meille on ilmestynyt myös pleikkari, tämä kai oli odotettavissa.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Ylioppilas Sonja!

 Tänään mulla oli suuri kunnia ja ilo olla kuvaamassa mun lapsuudenystävän sekä samalla parhaan ystävän Sonjan ylioppilaskuvia. Meillä on ikäeroa tasan kaksitoista päivää, ihan pienistä vauvoista asti ollaan kasvettu yhdessä tähän päivään asti. Ollaan yhdessä koettu teini-iän angstikin, maalattu silmämme mustiksi ja muistutettu ulkonäöltämme pandoja. Lukion alettua oltiin ensimmäistä kertaa eri koulussa, eri paikkakunnalla. Ei se silti ole haitannut, ihan yhtä läheisiä ollaan kuin aikaisemminkin. Nyt ollaan aikuistuttu ja tuli vähän haikea fiilis näitä kuvia ottaessa. Olisin niin halunnut päästä samaan aikaan ylioppilaaksi, oltaisiin sekin vaihe elämässä saavutettu samaan aikaan. Menipäs haikeaksi. Joka tapauksessa, onnea vielä kerran ihana ja rakas Sonja!

perjantai 30. toukokuuta 2014

Wild boys will be wild, still acting like a child.

Kesä on täällä ja sehän tarkoittaa aina sitä, että on aika hankkia uusia kesävaatteita. Tänä keväänä nimittäin tuntui siltä, että kesäksi vaatekaapista ei löydy mitään päällepantavaa. Palkitsin itseni sitten kesän kunniaksi parilla kivalla teepaidalla. Lisäksi löysin vihdoin sopivan kaulakorun sekä korvakorut mekon seuraksi, joka tarkoitus pukea kesän juhliin, kuten ylioppilasjuhliin. Vähän haikealla mielin katselen muiden juhlimista, itsekin haluaisin olla huomenna valolakkinsa saavien joukossa. Vuosi vielä, sitten on mun vuoroni!

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Näin unessa Jumalan selän, istui Saatana vieressä hiljaa.

 Kevät on ollut punaisen huulipunan paluun aikaa. Tein pitkäksi aikaa syrjähypyn liilan puolelle, mutta melkeinpä vahingossa palasin taas tuttuun ja turvalliseen punaiseen. Kevät on ollut muutenkin hassua aikaa. Olen rämpinyt koko kevään ajan eteenpäin, tuntui että kevät tai oikeastaan koko kulunut vuosi on ollut yhtä sameaa ja tahmeaa suota, jossa eteenpäin pääsemiseksi tarvitsee niin paljon voimaa, että mulla sitä ei ole. Jaksoin pari askelta eteenpäin, kaikki tuntui jo sujuvan, kunnes juutuin auttamattomasti jaloistani kiinni petolliseen suonsilmään ja jäin siihen hetkeksi tihrustamaan itkua ja surkuttelemaan huonoa onneani. Sitten rämmin itseni taas hetkeksi irti ja taas parin harppauksen jälkeen olin jumissa. Hassua, mutta tajuan vasta nyt tässä tätä kirjoittaessani, kuinka helvetin hyvin suossa rämpiminen kuvastaa mun olotilaani. Tunnen itseni neroksi, miksen ole ennen osannut tätä näin hyvin ilmaista?
Punaisesta huulipunasta suohon ja eteenpäin. Iltaisin näemmä tekstin tuottaminen on huomattavan helppoa, etenkin kun mun pitäisi oikeasti istua sohvalla ja päntätä englantia. Eikä saa unohtaa matikkaa, ei koskaan, vaikka sen unohtaminen saisi aikaan mielenrauhan. Niin, tosiaan, kuten kuvasta näkee, hankin elämäni ekan tatskan tässä rapiat viikko takaperin. Ironista ottaa tatuointi omalle äidille, joka inhoaa tatuointeja. Olihan sentään äitienpäivä, sopiva rahatilanne ja walk in-päivä. Itse olen kovin tyytyväinen ja innolla viimeistelen seuraavaa tatuointia päässäni, mutta siihen tarvitaankin sitten hieman enemmän rahaa. Ja siihen voi mennä tovi jos toinenkin, mä ilmeisesti vietän tämänkin kesän työttämänä. Luuseri.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Auttakaa! Auttakaa! Auttakaa!

 photo kukkasia064-001_zps5b5b2b27.jpg

Mun täytyy olla jollakin oudolla, harvinaisella tavalla sairas. Kärsin allergiasta tai hylkimisreaktiosta. Aina, kun rohkaistun ja tartun kameraan, mut valtaa ahdistus ja epätoivo. Lasken kameran takaisin kameralaukkuun ja annan sen pölyttyä taas kuukauden, ehkä sitten olen rohkeampi. Tätä on jatkunut jo vuoden. Poissa silmistä, poissa mielestä.
 photo kukkasia085-001_zps2070f09a.jpg

Aika masentavaa, että harrastus joka oli mulle joskus ainut henkireikä kaiken keskellä, on muuttunut mun silmissäni ahdistavaksi. Haluaisin, mutta en pysty. Mun itsetuntoni kaiken luovan suhteen on murskattu hiljalleen, luulin että murtumat paranisivat nopeammin. Eivät sitten näemmä parane, siihen tarvitaan aikaa enkä osaa sanoa kuinka paljon. Mä en uskalla enää astua kameran taakse, enkä myöskään sen eteen. Näytän väärältä, huonolta. Se ihminen siinä kameran näytössä ei ole se, joka haluan olla. Se en ole minä. Se on joku, jonka hymy on vääristynyt, se on irvistys.